Antipsykiatria ei ole uusi asia. Sitä esiintyi 1800-luvulla, ja se nousi kukoistukseen 1960-luvun yhteiskunnallisen radikalisoitumisen myötä. Psyykkisiä sairauksiakin pidettiin yhteiskunnallisten olosuhteiden aiheuttamana, eikä etenkään biologiaan perustuvina. Ja ajateltiin, että jos psyykkinen sairaus on yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote, niin ajatus sairaudesta on haitallinen ja ihmisiä leimaava myytti. Liikkeen suuria nimiä olivat Michel Foucault, Erving Goffman ja kaksi psykoanalyyttistä psykiatria, Thomas Szazs ja Ronald Laing. Laingin ajatus skitsofreniasta oli, että se on ”lahjakas ja luova tiedostamisen tila, terve vastaus yhteiskunnan hulluuteen”. Szazsista tuli skientologien ensimmäinen psykiatrinen neuvonantaja. Skientologit ovat olleet psykiatrian vastustajia perustamisestaan v. 1950 lähtien, ja he ovat esim Yhdysvalloissa edelleen aktiivisia tässä asiassa.
Antipsykiatriaa sivusi myös psykoanalyytikko-psykiatrien esittämä biologisen psykiatrian ja diagnoosien vastustus. Se perustui ajatukseen, että pitää ymmärtää oireen psyykkinen merkitys ja poistaa sen psykogeeninen syy, sen sijaan, että sitä hoidettaisiin lääkkeillä, suggestiolla tai muuten. Tunnettu yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Karl Menninger totesi 1956, että ”käsitys, että henkisesti sairas ihminen on poikkeus, on lopullisesti hylätty. Nyt ymmärretään, että useimmat ihmiset ovat jonkinasteisesti mielisairaita jossakin elämänsä vaiheessa ja monet suurimman osan elämästään” (s. 210). Kukin ihminen on myös ainutkertainen, joten luokittelu ei ole mahdollinen, eikä tarpeen, vaan kohdataan kaikki ihmiset yksilöinä. Tuttuja vetoavia perusteluja nykyisessäkin keskustelussa, perusteluja jotka kuulostavat kauniilta, mutta antavat vähän eväitä työntekijälle ( esim Kopakkalan mielitieto.info ). 1960-luvusta on aikaa. Amerikkalaisen DSM-III-sairausluokittelun käyttöönotto v. 1980 oli yritys päästä eroon eri koulukunnista ja löytää yhteistä pohjaa. Nykyisin keskivertopsykiatri ajatteleekin eri näkökantojen täydentävän toisiaan ja että eri tilanteissa tarvitaan erilaisia hoitokeinoja. Toki Szazseja ja Laingeja on nykyisinkin. Mikä näitä toisinajattelijoita motivoi? Siekailematon epäeettinen rahastus ei liene kovin yleistä, tavallisempaa lienee esim sitoutuminen johonkin teoreettiseen viitekehykseen ja "tarve olla jotakin". Teoreettinen viitekehys, johon sitoudutaan, on yleensä se mistä itsellä on kokemusta, joko oman koulutuksen tai potilaana olon kautta. Taipumusta korostaa oman koulutuksen paremmuutta muihin verrattuna on kutsuttu ”koulutus-transferenssiksi” (training transference). Meillä ihmisillä on taipumus yleistää liikaa omia kokemuksia ja muodostaa niistä sääntöjä. Ja jos mitä tahansa asiaa toistetaan vaikka tiedotusvälineissä tai yhteisissä tilaisuuksissa usein, siitä tulee tuttu ja totta. Se on propagandan ydin (kts Kahneman). Tarve olla jotakin on ymmärrettävä, mutta varsinaisia uutta tyhjästä luovia neroja alalla on vähän. Yleensä menestys perustuu pitkäaikaiseen tutkimukseen, vuosien työhön, joka tavallisesti rakentuu edellisten sukupolvien uurastukseen, siis kuten tieteessä muutenkin.
Diagnostiikkaa tarvitaan kaikessa kliinisessä työssä. Sen tarkoitus on kuvata lyhyesti työntekijän näkemystä potilaan ongelmista, ja ne vaihtelevat viitekehyksestä toiseen. Perheterapeutti hahmottaa ongelmat omasta koulutuksestaan lähtien, kun taas esim ratkaisukeskeinen, kognitiivis-behavioraalinen tai psykoanalyyttinen psykoterapeutti omastaan ( esim http://en.wikipedia.org/wiki/Psychodynamic_Diagnostic_Manual ). Psykiatrisia diagnostisia luokituksia on Suomessa käytössä kaksi, ICD-10 ja DSM-V. Niiden tarkoitus on kuvata tieteellisen tutkimuksen antaman tiedon perusteella erilaisia häiriöitä ja miten ne eroavat muista häiriöistä. Psykiatristen diagnoosien vastustajat vastustanevatkin lähinnä ajatustä, että osa psyykkistä ongelmista on luonteeltaan sairauksia, joihin liittyy perinnöllistä alttiutta ja aivotoiminnan häiriöitä sekä aivojen muutoksia. Kaikki tavat diagnosoida muuttuvat, sekä erilaisiin psykoterapioihin liittyvät, että psykiatriset luokitukset. 50v päästä ICD-15:n lukijat näkevät työkenttämme kovin eri tavoin, mutta diagnooseja tarvitaan edelleen. Psykiatrinen diagnoosi ei estä ongelmien hahmottamista myös muissa viitekehyksissä samaan aikaan, eikä potilaan omaan ainutlaatuiseen tarinaan, kokemuksiin, merkityksiin ja tunnekokemuksiin paneutumista.
Historiaosuus pohjautuu lähinnä Edward Shorterin kirjaan ”Psykiatrian historia”, Mielenterveyden keskusliitto 2005. Hyvä yleisesitys, vaikkakin ylikriittinen psykoanalyysiä kohtaan.
Kahneman Daniel. Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Terra Cognita 2012. Taloustieteen Nobelin saaneen psykologi-tutkijan hieno teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti